Huolimattomuudesta ja kärsimättömyydestä – eli kuinka siperiankurmitsa mäherretään

“Kaikille sattuu virheitä.”
“Aina ei voi onnistua.”

Bullshit.

Mähersin. Kämmäsin. Epäonnistuin.
Ja epäonnistuminen jossakin itselle tärkeässä asiassa on enemmän kuin takapuolesta.

* *

Tarkkaavaisuus, huolellisuus ja kärsivällisyys ovat lintuharrastajalle kiistattomia hyveitä. Niiden lisäksi hyvä muisti on plussaa, mutta mielestäni kolme ensin mainittua ovat tärkeämpiä — osittain varmaan siksi, että oma kovalevyni ei ole nippelitietojen osalta kovin suorituskykyinen. Pidän siis lintujen määrityksessäkin tärkeämpänä huolellista havainnointia kuin sitä, että muistaa kaiken kirjoista lukemansa pilkulleen: nykyisin lähes kaikki kirjallinen määritystieto on kuitenkin vain kännykän päässä, ja faktat voi tarkastaa nopeasti.

Tänään tuli eteen taas yksi muistutus noiden ominaisuuksien merkityksestä. Tai oikeastaan se ei tullut edes eteen, vaan ihan reilulla avokämmenellä suoraan päin naamaa. Palataanpa siis ajassa eiliseen alkuiltapäivään.

Parkkeerasin fillarin Friskalan tornin ”fillariparkkikselle” puoli kolmen jälkeen iltapäivällä, ajatuksena heittää vain kevyt iltapäiväretki lähimestoilla. Jonkinlaiseen introverttiuteen ja epäsosiaalisuuteen taipuvaisena jäin putkettelemaan lietettä aidan vierestä, menemättä vajaan sadan metrin päähän torniin. Pari kertaa selasin lietteen ”tasamaaperspektiivistä” läpi, ja pistin merkille eilisaamuun nähden mukavan liromäärän, 22 lintua. Mitään tavallisuudesta poikkeavaa en lajiston suhteen huomannut. Vaikka en kuulu paikalliseen aktiivisempaan lintu-whatsapp-ryhmään, sain kaveriltani tiedon ko. ryhmään tulleesta viestistä, jossa epäiltiin Friskalan tornista näkyvän tundrakurmitsan.. Hetken lintua etsittyäni totesin, ettei sellaista — tai mitään sinne päinkään olevaa — ainakaan omaan havaintopaikkaani näkynyt, joten lähdin kävelemään torniin. Kävi nimittäin mielessä, että nythän olis just passeli ajankohta fulvalle…

Torniin päästyäni paikalla olleet jo kyselivät kärkkäinä, osaisinko sanoa, onko putkessa oleva lintu tundrakurmitsa. Vilkaisin nenän eteen tarjottuun putkeen ja hieman yllättyneenä näin putken kuvassa varsin valkeankirjavaselkäisen, isopäisen ja -nokkaisen kurmitsan (olin aiempien tornikokemusteni perusteella valmistautunut esim. nuoren vanelluksen katseluun). Totesin, että sellaiseltahan se näyttää, ja pystytin oman putkeni.

Ekat skouppiyritykset tässä vaiheessa vielä jostain syystä tundrakurmitsana pitämästäni otuksesta. Kännykkäskouppi. © Totti Toiskallio / kapykaarti.net

Ekat skouppiyritykset tässä vaiheessa vielä jostain syystä tundrakurmitsana pitämästäni otuksesta. Kännykkäskouppi. © Totti Toiskallio / kapykaarti.net

Ekat skouppiyritykset tässä vaiheessa vielä jostain syystä tundrakurmitsana pitämästäni otuksesta. Kännykkäskouppi. © Totti Toiskallio / kapykaarti.net

Ekat skouppiyritykset tässä vaiheessa vielä jostain syystä tundrakurmitsana pitämästäni otuksesta. Kännykkäskouppi. © Totti Toiskallio / kapykaarti.net

Ekat skouppiyritykset tässä vaiheessa vielä jostain syystä tundrakurmitsana pitämästäni otuksesta. Kännykkäskouppi. © Totti Toiskallio / kapykaarti.net

Ekat skouppiyritykset tässä vaiheessa vielä jostain syystä tundrakurmitsana pitämästäni otuksesta. Kännykkäskouppi. © Totti Toiskallio / kapykaarti.net

Tornissa siis arvottiin lähinnä sitä, onko lintu kapula vai squatti. Heti ensi silmäyksellä itselleni oli selvää, ettei lintu tuollaisella värityksellä ainakaan kapula ole, mutta siihen se selvittely sitten jäikin. Tsekkasin linnun putkeen ja aloin melkein heti skouppaamaan. En siis ymmärtänyt katsoa sitä ensin kunnolla! Olen huomannut, että ainakin itselläkin ajatukset monesti kääntyvät tällaiseen ”kuittausmoodiin”, kun linnusta on saanut ennakkotietoa. Tätä moodin muutosta pidän muuten yhtenä bongauksen “tyhmentävistä” vaikutuksista! Joo, jonkinlaista seliseliä tietty tämäkin. Oma valintanihan se oli olla katsomatta tarkkaan. Panin jopa merkille kullertavat sävyt selässä (”saahan sitä nyt squatilla kai ton verran olla”), pieneltä vaikuttaneen koon (”eiköhän se kuitenkin mene lajin sisäisen kokovaihtelun piikkiin”), pitkähkön ja melko suoraharjaisen nokan (”onkohan siinä squatin ja kapulan välillä noin selkeä ero”)… Ei saakeli, jälkikäteen noita ajatellessa tulee kyllä tyhmä olo: miten tollasista huolimatta osasin selittää linnun itselleni ja muille tornissa olleille tundrakurmitsaksi? Ja lintuhan oli ihan nätisti aloillaan, toki välillä tuppaiden takana smyygaillen, mutta silti. Olis sitä saanut ihan hyvin katsottua, analyyttisemmalla otteella. Silti sorruin ylimielisyyteen ja -malkaisuuteen: ”kai sitä nyt tajuais heti habbaristakin, jos toi olis joku parempi pluvari” -ajattelu valtasi mielen. Luulin siis tuntevani lintuja jotenkin intuitiivisesti. Virhe. Selasin vielä lintukirja-appin ja parit tarsiger.comin kuvatkin: kaikissa niissä fulvien ja dominicojen selkäpuolet vaikuttivat paljon selkeämmin kullertavan-kapulatyyppisiltä kuin tämän linnun hopeaiseen päin kallellaan ollut selkä, ja pokerikin oli erilainen: kuvissa fulvat olivat ”söpöpäisiä nöpönokkia” eivätkä sellaisia isopää-pitkänokkakolhoja kuin tämä (taas kerran em. jutut sopivat hyvin fulvalle, mutta jotenkin onnistuin olemaan ottamatta niitä huomioon, ja kokonaiskuvan rakentaminen jäi puolitiehen…).

Ensitilanteessa lintu liikkui jännästi kyyryssä ja makoili välillä lietteellä – jalkojen pituus jäi siis huomaamatta. Skouppikuvatkin olivat melkoista mössöä. Jätin linnun välillä oman onnensa nojaan sen siirryttyä ruovikkotuppaiden taakse, ja seisoskelin tornissa kotvan, ennen kuin siirryin takaisin alas (josta ko. lintu oli pääosin katveessa). Aidanvierustalta huomioin useammankin pitkän linjan ornin kävelevän torniin ja kuittaavan linnun squattina vuodarilistalle. Lopulta lähdin poljeskelemaan hiljalleen poispäin.

Friskalan peltotiellä ollessani soittelin vielä kaverille. Yhdessä vahvistettiin edelleen uskoa siitä, että lintu oli tundrakurmitsa. “Kyllähän sillä saa jonkin verran ruskeaa selässä olla. Kyllä se muodoltaan kuvassakin ihan squatilta näyttää”, ja niin edelleen. Sitten puhelin soi: Peter Uppstu soitti ja kyseli, että mikä se kurmitsa sitten on. Selitin, että mun mielestä lähinnä squatti, ja että mulle ei ainakaan tullut oikein muuta siitä mieleen. Kerroin tietty myös, etten nähnyt sitä kuin maassa, siivet kiinni, eikä se äännellyt. Peter oli kiinnittänyt huomiota toiseen wa-ryhmään lähettämässäni kuvassa näkyneisiin selän sävyihin ja oli sitä mieltä, että hänen mielestään lintu näyttäisi lähinnä siperiankurmitsalta. Jonkinlaisessa löysyyden tilassa vastasin vain, että torniin kiipesi mun jälkeen päteviä orneja, että eiköhän ne sieltä sitten ilmoittele, jos katsovat siihen olevan aihetta… Jatkoin matkaani.

Hirvensalon slalomin kohdalla poljeskellessani kännykkä alkoi tärisemään. Squattibongarit olivat nähneet ja kuvanneet linnun siivet auki, eikä sillä ollutkaan mustia kainaloita! Voi p***! Tuomen Makke oli juuri kavunnut torniin (hänkin hakemaan tundrakurmitsaa turkuskabalajiksi) ja nähnyt kuvat: “juu ei ol skvatti”, kirjoitti Makke. Hetken päästä MTu oli saanut näpättyä myös kuvat kameran näytöltä, ja verkkokalvoille päjähtivät fulva/dominicaosastolle tyypilliset harmaaruskeat kainalot. Ei helv.

Nielaisin kertaalleen: piti kaivaa sivulaukusta vähän vettä kyytipojaksi, jotta sain omanarvontuntoni solahtamaan kurkusta alas. Samalla kulauksella menivät sappinesteiden syövytettäviksi myös vuosien muka-opiskelujen tulokset. Fillari ympäri ja selkäranka mutkalla takaisin torniin.

Eihän se nyt ollut enää pätkääkään squatin näköinen! Kännykkäskouppi. © Totti Toiskallio / kapykaarti.net

Eihän se nyt ollut enää pätkääkään squatin näköinen! Kännykkäskouppi. © Totti Toiskallio / kapykaarti.net

Eihän se nyt ollut enää pätkääkään squatin näköinen! Kännykkäskouppi. © Totti Toiskallio / kapykaarti.net

Eihän se nyt ollut enää pätkääkään squatin näköinen! Kännykkäskouppi. © Totti Toiskallio / kapykaarti.net

Eihän se nyt ollut enää pätkääkään squatin näköinen! Kännykkäskouppi. © Totti Toiskallio / kapykaarti.net

Eihän se nyt ollut enää pätkääkään squatin näköinen! Kännykkäskouppi. © Totti Toiskallio / kapykaarti.net

Eihän se nyt ollut enää pätkääkään squatin näköinen! Kännykkäskouppi. © Totti Toiskallio / kapykaarti.net

Eihän se nyt ollut enää pätkääkään squatin näköinen! Kännykkäskouppi. © Totti Toiskallio / kapykaarti.net

Eihän se nyt enää samalta näyttänyt. Ei ollut squattia nähnytkään. Mutta sama lintuhan se kuitenkin oli. Fulva. Ja nyt näin sen myös siivet auki. Samanlainen lyhyt lentopyrähdys ensitilanteessa olis saanut ajatukset salamannopeasti toisille raiteille. Mutta ei – aina ei huolimattomalle ja kärsimättömälle tarjoilla asioita hopealautasella. Eikä pidäkään. Otan tämänkin opetuksen vastaan kuin Dan Brownin Da Vinci -koodin munkki: ruoskin selkäni verille ja kiristän piikkivyötä. Arvet toimivat muistutuksina, jos joskus elämässäni tällainen lintu vielä osuu kohdalle.

Niille on tilaa siinä rüppeli-arpien vieressä.

/TT

****

PS.
Hypoteettinen pohdinta tähän perään:
Mitä jos en olisi saanut ennakkotietoa linnusta, olisin jättänyt siirtymättä torniin, ja olisin lopulta huomannut linnun tosispontaanisti? Olisinko silloin osannut katsoa sitä tarkemmin? Ehkä olisin, ehkä en. Itse uskon, ettei tosispontaanius olisi ainakaan heikentänyt tsäänssejä oikean määrityksen tekemiselle. Jaksan siis edelleen uskoa siihen, että tundrakurmitsana (kahdella kysymysmerkilläkin) tullut ennakkotieto vaikutti toimintaani analyyttista havainto-otetta heikentävästi.

Seli seli.

PPS. Karma iski takaisin jo kotimatkalla. Ei paikkausvälineitä. Kuus hikistä talutuskilsaa myöhemmin kotona, sisäreidet ruvella.

PPS. Karma iski takaisin jo kotimatkalla. Ei paikkausvälineitä. Kuus hikistä talutuskilsaa myöhemmin kotona, sisäreidet ruvella.

 

Posted in rarit ja pikkurarit | Leave a comment

Siperiantittii ja sellast

Ja taas Liesluodossa. Ei maha mittään, pari edellistä keikkaa sinne ovat olleet niin antoisia, että pitihän se vielä kerran…

Aamuhämärä alkoi hiipiä yön päälle saapuessani Pyhämaan maisemiin, Kammelan kohdilla näki jo hahmoja, Kukaisten nurkilla jo ihan lintujakin. Päivän eka manittava havis olikin metsätienpätkän varrella langalla kökkinyt hiiripöllö (Surnia ulula), joka odotti auliisti hetken aloillaan, että sain auton peruutettua takaisin parempaan katselukulmaan ja napattua kännykkäfoton linnusta. Ihan jees päivänavaus.

Tällasta jälkeä sit tulee, kun hämärissä näppäilee lintukuvia kännykällä, täydellä digizoomilla auton tuulilasin läpi... No, kyl siit lajin tuntee kuites. © Totti Toiskallio / kapykaarti.net

Tällasta jälkeä sit tulee, kun hämärissä näppäilee lintukuvia kännykällä, täydellä digizoomilla auton tuulilasin läpi… No, kyl siit lajin tuntee kuites. © Totti Toiskallio / kapykaarti.net

Liesluodon parkkipaikan äänimaisema kieli hiljaisemmasta menosta: hippiäisten tihinää kuului sieltä täältä, mutta viime viikonlopulla taivasta täyttäneiden urpiaisten ääniä kuului vain hyvin harvakseltaan. Talsin kärkeen, nyt kamat rinkassa (erittäin hyvä valinta normaaliin reppu+eväskassi+putki olalla -yhdistelmään verrattuna!) ja suuren osan matkaa jopa merkattua polkua pitkin – en siis osannut tällä kertaa eksyä Liesluodon suojelumetsään kuin vasta paluumatkalla.. Ainakin kolmessa eri paikassa vihelteli pyy (Bonasa bonasia).

Muutto kärjessä oli varsin yksipuolista: variksia (Corvus corone cornix), naakkoja (Corvus monedula) ja muutama mustavaris (Corvus frugilegus) muutti suht tasaiseen tahtiin, mutta merellä ei liikkunut enempiä siivekkäitä, eivätkä tintit tai ne mainitut urpparitkaan jaksaneet massoina enää painaa. Katseltavaa kuitenkin riitti ihan mukavasti aina sinne yhdentoista kieppeille saakka. Silloin sit pakkasin taas kamat ja lähdin talsimaan rantoja komppaillen Lieluodon eteläreunaa myöden kohti autoa.

Pari tintti-hippi-parvea tsekkailin löntystellessäni. Kun pääsin etelään kurkottelevan niemekkeen itälaidalle, tuli vastaan hiukan aiempaa isompi tinttikeskittymä, johon liittyi pienen atrapoinnin jälkeen myös 8 pyrstistä (Aegithalos caudatus). Puskia pälyillessäni kantautui korvaan suht iskevä “ti-ti”-ääni, ja eka mielleyhtymä oli vilkuilla taivaalle lähestyvän pitkäpyrstöisen, virtapaikoilla viihtyvän västäräkkilinnun varalta. Ääni toistui, eikä mielikuva vieläkään juuri muuttunut – ainoa vaan, että nyt ääni tuntui tulevan metsän reunasta. Vielä kerran terävä “ti-ti”, ja sitten perään raspikurkkuinen “tsää” – rinkka saman tien selästä ja kaivamaan kameraa! LAPINTINTTI (Parus..eiku Poecile cinctus) tuli melkein naamalle pyörimään! Komia laphalainen pyöri hyvän tovin ihan likellä maassa, männyissä ja ruovikossa ruokaa etsien. Pisti jopa sini- ja talitintit ojennukseen, ryöväten niiltä jonkun ilmeisen halutun makupalan maan tasalla. Hetken oltuaan tintti alkoi valua puu tai puska kerrallaan eteläisiin – tietenkin meikäläinen kannoillaan. Niemekkeen kärkiosaan päästyään lappalainen todisti kärsivänsä eteläänvaelluspaineesta eli p, m, S -oireista, otti siivet alleen ja paineli Liesluodonlahden yli Vasikkarin puolelle. Olihan mainio! Saattoi olla meikäläiselle muuten ensikohtaaminen tän lajin kanssa Oulu–Kuusamo-linjan eteläpuolella. Tänä syksynähän näitä on ollut vaelluksella, mutta ei niitä TLY:n alueelle liiemmin ole lapannut… (tältä syksyltä Tiirassa kaksi havaintoa, sitä edellinen vuodelta 2016 ja sitä edeltävä puolestaan 17 vuoden takaa vuodelta 2001).

Lapintintti... © Totti Toiskallio / kapykaarti.net

Lapintintti… © Totti Toiskallio / kapykaarti.net

parcin_20102018_liesluoto4

…sama lapintintti… © Totti Toiskallio / kapykaarti.net

parcin_20102018_liesluoto3

…ja sama lapintintti (engl. Siberian Tit)… © Totti Toiskallio / kapykaarti.net

parcin_20102018_liesluoto2

Lapintintti tyrnissä… © Totti Toiskallio / kapykaarti.net

parcin_20102018_liesluoto1

…jaaaaaa vielä lapintintti männyssä… Riittiks jo? © Totti Toiskallio / kapykaarti.net

Videolla kuuluu hyvin myös se virtaväiskimäinen “ti-ti”-ääni…

Lappalaisen lähdettyä livohkaan pakkailin kameraa takaisin rinkkaan, kun korva poimi jostain metsän takaa pehmoisen, mutta silti pientä rosoa omaavan tikan äänen – ei siis “smoothi” hapäti (Picus canus), joita niitäkin alueella pyöri… Vaseti (valkoselkätikka Dendrocopos leucotos) sukelsikin pian näkyviin metsän yltä, käpytikka (D. major) tiukasti kannoillaan! Molemmat näyttivät tipahtavan hetken itään lennettyään ehkäpä jonnekin Liesluodonlahden pohjukan pohjoisrannalle. Täält päin Suomea toikin havis oli ihan ok-tasoa kai. Päivän tikkakavalkadia kohentelivat vielä samalla paikalla leppiä takonut kärki (palo- Dryocopus martius) sekä lounaaseen löyhästi tinttien mukana taivaalla painellut pikkutikka (Dendrocopos minor). Viis lajia tikkoja samoilta jalansijoilta muutaman minuutin sisään, ihan ookoo..

Loppureissulta ei kummempia haviksia enää kertynyt: Valkiameren “muotle” ei vieläkään natsaillut, sillä peltotiellä oli kevyet neljä traktoria hommissa, levittämässä sitä ihteään kynnöspellolle – ei tehny mieli mennä sekaan.
Korvensuun voimalaitokseltakaan ei löytynyt kummempia, ja viimeinen pysäri Luolalanjärvellä antoi haviksiin perusräpylöijien lisäksi vain yksinäisen lapasorsan (Anas clypeata). No, olihan sitä jo siinäkin :)

/TT

Posted in perusretket, rarit ja pikkurarit | Leave a comment

What the fuscatus!

Huhhuh. Eipä nyt oikeen irtoa muutakaan olotilaa paremmin kuvailevaa ilmaisua.

Perjantaina lähdin ekaa kertaa vuosikausiin Ukin Pyhämaalle Liesluotoon. Kirjailin jo pikaisesti ko. retkipäivästä Käpykaartin FB-sivuille, mutta kerrattakoon vielä tässäkin, että hyvän retken ehdoton kruunu oli tosisponde elis – ruskouunilintu (Phylloscopus fuscatus)! Taas kerran sen “legendaarisen” ja odotetun raritärinän aiheuttanut ja erikoismegee havis, joka toi hymyn huulille – etenkin, kun tätä lajia on tullut odotettua jo pitempään.

Vain yksi asia jäi lievästi kaivertelemaan: lintu smyygaili ruovikossa, heinikossa ja pikkupuskissa lähellä maan rajaa niin, että näköhavistilanteet jäivät suht lyhytkestoisiksi, eivätkä kuvatkaan onnistuneet. Mut sellainen kähmyilijähän toi laji tietty onkin. Ihan passelisti siitä pääsi kuitenkin toteamaan pukutuntomerkkejä (tyypillisen äänen lisäks).

No. Tänään (sunnuntaina) päätin sit panostaa taas Liesluotoon, kun syksyn viimeisiä viikkoja (?) ja siten myös lintuja tässä kuitenkin viedään käsistä. Aamumuutto oli selvästi perjantaita heikompaa, mut ihan mukavaa kateltavaa silti. Aamun paras havis lienee ollut Liesluodon tien varressa aamuhämärissä huudellut vapö (varpuspöllö Glaucidium passerinum). Samanmoisen näin luultavasti nousevan tien reunasta saalis kynsissään myös Edväisten tienoilla Liesluotoon ajaessa. Tiellä toljotteli myös scolo (lehtokurppa Scolopax rusticola), joita nyt tietty vielä pitäiskin nähdä. Kärkeen päästyäni huomasin urppareiden (urpiainen Carduelis flammea) olevan perjantaihin verrattuna vähemmissä määrin liikkeellä, ja monet parvet painelivat merellä hieman ulompana – ja jatkoivat pääosin suoraan etelään, tulematta niemeen. Staijailin ja komppailin aikani, ja lähin sit kohti uusia kohteita.

Niin. Viimeistään EKLY:n nurkissa vietettyjen vuosien aikana tuli opittua tavoille: vähän “heikommankin näköisillä” mestoilla kannattaa pysähdellä – etenkin, jos ne näyttävät osuvan edes pieniin pullonkauloihin. Sellasiahan nyt Pyhämaalla riittää tietty. Ajelin siis Liesluodosta eteläisiin suuntiin ikkunat auki ja pysähtelin välillä kuulostelemaan ja katselemaan pääosin tinteistä koostuneita pl-porukoita. Manner-Haavaisten nurkilla huomasin tien tulevan kapeikkoon (molemmilla puolilla vettä siis), ja ihan mukiinmenevän näköistä pusikkoakin oli pienen ruovikkopohjukan ympärillä. Mikäs siin, tsiigarit kaulalle ja kattelemaan!

Tien varren ojasta ja ruovikon reunasta pomppi kolme neljä trogloa (peukaloinen Troglodytes troglodytes) ja yks eru (punarinta Erithacus rubecula). Myös pyrstötiaisia (Aegithalos caudatus) lappoi muutamia parvia puskia pitkin. Soittelin kaikenmoisia atrappeja ja kuulostelin: yhtäkkiä korviin kantautui muutama taksahdus, joista tuli salamana mieleen toissapäiväinen fuscatus. Kuulostelin, mutten saanut mitään lintua näkyviin. Naureskelin mielessäni, että nyt alkaa menemään suht pahaksi halluiluksi, kun muka-fuscatuksia tuntuu tulevan vastaan joka puskassa ;) No, aikani siinä katselin, mutta tätä ääntä ei enää kuulunut – paitsi että äänen suunnasta nousi lentoon lintu joka koukkas nopeasti puskaan.

Pulssi nousi. “Toi ei ainkaan ollu troglo”, ajattelin, ja painelin perään.

Vaikka lennähtänyt lintu oli fyllarimaisen pieni, löytyi pusikosta vain eru. Näinkö sittenkin niin päin peetä? Ei löytynyt mitään muutakaan sopivan näköistä, joten jonkin ajan päästä kävelin satakunta metriä takas autolle, ja laitoin jo turvavyönkin kiinni. Kaivoin kuitenkin vielä kännykän esille ja kuuntelin Vogelstimmenin ja Collinsin lintukirja-appin trogloäänitteet läpi. “Ei perhana. Ei troglosta kyllä hyvin kuultuna fuscatusta saa”, mietin, ja käänsin auton takas äskeiselle paikalle. Komppailin ja atrapoin taas hyvän aikaa, kunnes vajaan sadan metrin päässä ensimmäisestä taksuttelupaikasta näin pienen linnun siirtyvän puskasta ruovikkoon: pikainen silmäys kiikareilla ennen linnun sukeltamista syvemmälle jätti entistä vahvemman epäilyksen – tumma fyllari, jonka skj erottui selkeästi, ja joka vaikutti nykivän pyrstöään. Hmmm. Talttia en tietenkään voinut täysin sulkea pois, mut joku jäi kaivelemaan. Jatkoin ruovikonreunan syynäämistä ees taas kävellen.

WA-viesti TK:lle klo 14.05: “Mul oli tos hetki ku kuulu must taas muutaman kerran sopivaa ääntä, ja LUULIN et mul oli video pääl, mut ei *** ollukaan!” (Olin maininnut sekoilustani/epäilystäni/halluilustani TK:lle jo aiemmassa viestissä.) Tähänkö se nyt sit kaatui taas? Yhden tristiksen oon mokannut aiemmin samalla tavalla, kun luulin nauhoittavani, mutten sit nauhoittanutkaan! Onneks tällä kertaa meni toisin: hetken päästä kuului taas muutama taksaus, eli atrappi päälle ja odottelemaan. Lyhyen kotvan kuluttua tienvieruspuskaan ilmaantui fyllari: kameralla heti roiskeet perään, jolloin katsominen jäi tietty vähemmälle. Tummalta se näytti edelleen, muttei päästänyt pihaustakaan ennen kuin paineli takaisin alas. Pikatsekkaus kameran perästä ei tuonut vielä sekään varauksetonta ratkaisua, sillä takaraivossa jyskytti ajatus homman mahdottomuudesta – just toissapäivänähän mä sain vasta fuscatuksesta eliksen! Nyt alkoi kuitenkin kuulua taksutusta just niiltä holleilta, mihin lintu oli kadonnut: koukku metsän puolelta ruovikon toiselle puolelle ja vihdoin näkö- ja kuulohavis yhteen pakettiin! JUMANGAUT TAAS FUSCATUS! Kun lintu jatkoi ruokailuaan lungisti lähietäisyydellä ruovikon suojissa, tajusin myös tehdä muutaman jutun toisin kuin perjantaina: nauhuri auton katolle REC-asentoon ja kamera manuaalitarkennukselle. Hetken päästä oli plakkarissa sekä ok-tason otokset että äänite! Jumalayshön, ny onnistu!

Tieto linnusta eetteriin ja muutamat bongarit paikalle ennen lähtöä Turun suunnille, luonnollisesti leveä hymy huulilla! Kun onhan se nyt vähän hullun tuntuista, että näkee kolmen päivän sisällä kaks kertaa linnun, jota ei oo nähnyt aiemmin kertaakaan yli 25-vuotisen harrastuksen aikana, ja jonka vakituiset esiintymisalueet on lähimmillään Ural-vuoriston tienoilla… Tarsiger.comin laskentojen mukaan tää jälkimmäinen olis 110. Suomessa kautta aikain tavattu fuscatus-yksilö (eka vuodelta 1968 Luvian Säpistä).

/TT

Tällaset näkymät lintuun oli suht tyypillisiä sen smyygaillessa kait aika lajityypilliseen tapaan ruovikon sisällä maan rajassa. © Totti Toiskallio / kapykaarti.net

Tällaset näkymät lintuun oli suht tyypillisiä sen smyygaillessa kait aika lajityypilliseen tapaan ruovikon sisällä maan rajassa. © Totti Toiskallio / kapykaarti.net

Onneks lintu tuli välillä vähän paremminkin näytille. Puvultaan mitäänsanomaton, mutta silti (tai juuri siksi) niin kaunis! © Totti Toiskallio / kapykaarti.net

Onneks lintu tuli välillä vähän paremminkin näytille. Puvultaan mitäänsanomaton, mutta silti (tai juuri siksi) niin kaunis! © Totti Toiskallio / kapykaarti.net

Kertaalleen lintu nousi myös korkeammalle pusikkoon. © Totti Toiskallio / kapykaarti.net

Kertaalleen lintu nousi myös korkeammalle pusikkoon. © Totti Toiskallio / kapykaarti.net

Toinen ruutu samasta puskatilanteesta. © Totti Toiskallio / kapykaarti.net

Toinen ruutu samasta puskatilanteesta. © Totti Toiskallio / kapykaarti.net

Ruskouunilinnun normaali esiintymisalue (toki harhailijoita tavataan Euroopassa vuosittain). Lähde: IUCN Red List (http://www.iucnredlist.org/details/22715264/0)

Ruskouunilinnun normaali esiintymisalue (toki harhailijoita tavataan Euroopassa vuosittain). Lähde: IUCN Red List (http://www.iucnredlist.org/details/22715264/0)

Posted in perusretket, rarit ja pikkurarit | Leave a comment

pikkane kotkane

aqupen_nopee2

Käytännös käsittelemätön, joskin rajattu räpsy pennarista. Ohan se ny nimensä mukaisesti aika pieni! © Totti Toiskallio / kapykaarti.net

Joo!

Lähdin torstai-iltana duunin jälkeen ajelemaan kohti itää, tarkoituksena tapittaa hetki arktikaa ja posottaa sitten Etelä-Karjalan puolelle. Kelit eivät kuitenkaan luvanneet kummempia, sillä pitemmän hellejakson jälkeen ilmatieteen herra lupaili pohjoispuhuria. Aamun tapitin kuitenkin Leerviikin pläkähkössä rantamaisemassa, reilut neljäsataa gaviaa kuitaten (mitään muuta ei sit käytännössä mennytkään). Siirryin populan lisäännyttyä ja menon hiivuttua staijiin – kohteeksi valikoitui muodikkaan Elokallion sijaan “vanha kunnon” Kurkela. Pellot hotsittivat enemmän, etenkin kun mulla oli koira matkassa, joten parkkeerasin biilin pölyävän hiekkatien laitaan aikaisehkon aamupäivän puolella. Ehkä parin tunnin tapittelun seurauksena aloin jo väsähtää – pernis oli kolahtanut vuodariksi neljän yksilön voimin, mutta liikettä ei liiemmin taivaalla ollut (toki tää nyt tyhjää täynnä olevan Lounais-Suomen petotaivaat voitti mennen tullen, mut itämittakaavassa oli hiljaista).

Parin pikapysähdyksen tehneen autokunnan lisäksi pelloilla ei juur muita näkynyt. Lähistölle kuitenkin parkkeerasi yhdentoista jälkeen pirkanmaalaiskaksikko. Staijailin muina miehinä, kun kiikarin kuvaan osui roikkosiipi jostain kohtalaisista korkeuksista. Tajusin het, et nyt pitää nasauttaa lintu putkeen – kotka se oli, eikä missään nimessä mikään meko, vaan “rarikotkamaisesti” käsisiipeään lurpsuttava ja kohtalaisesti harittava yksilö. Sain linnun putkeen sen näyttäessä mulle viistosti peräpuoltaan, jolloin hihkaisin vaistomaisesti (ehkä sijainnin vaikutuksen alaisena?) viereiselle kaksikolle jotain tyyliin “Tossa menee varmaan kiljukotkalaji!” Lintu jatkoi loivaa kaarrostaan vastapäivään, jolloin siipien yläpinnoilta verkkokalvoille pläjähtivät voimakkaat lautumat – “ehkä pomarina?”. Mut sit se vast myrkyn lykkäski: kaarroksen jatkuttua alapuoli alkoi näkyä – mitvit! Linnulla oli valkoinen vatsapuoli ja siaphit, jotka kontrastoituivat räikeästi mustakoihin siipisulkiin. Kun tän yhdisti päällipuolen voimakkaisiin lautumiin, nasahti mieleen yks ainoa ajatus, jonka hermostuksissani pullautin ulos kirosanojen saattelemana: “Ei s**na, tää on varmaan vaaleen muodon pikkukotka!” Viimeistään siinä vaiheessa alkoi kanssakatselijoillekin tulla tarve nuoteille. Lintua oli kuitenkin hankala nuotittaa, koska olin ainoa, jolla se oli hallussa, taivaalta/putken kuvasta ei löytynyt oivempaa osviittaa, enkä halunnut irrottaa silmää putkesta linnun kadottamisen pelossa. Koitin osoitella taivaalle ja arvailla, minkä puiden kohdilta kannattaisi sohia ylöspäin, siinä kuitenkaan sen paremmin onnistumatta. Prhna!

Sitten tapahtui se pahin: ennen kuin Jukka ja Tuija olivat saaneet lintua hanskaan, se lähti liitoon suoraan poispäin. En vieläkään saanut taivaalta kunnon kiinnekohtia, joiden avulla olisin voinut nuotittaa lintua, eikä tilannetta helpottanut se, että pienenä alkanut raritärinä alkoi vallata koko kehon – vapisin siis ihan kunnolla koko ukko. Tyrkkäsin liidon loppuvaiheilla putken heille, ja he ehtivät vilkaista poispäin liitävää lintua juuri ennen kuin se katosi metsän taakse. Just. Sinne meni?

Soitin saman tien kaartiveljelleni Kaijasen Tomille, joka vastasi ihan liian hitaasti ja vetelästi: “…noooh?”. Saundi muuttui kuitenkin luurin toisessakin päässä, kun tokaisin tärisevällä, mutta vakavallä äänellä “Juma***, vaaleen muodon pennatus!” Ensin tuli sekunnin kahden hiljaisuus, ja sitten jotain tyyliin “Täh? Oikeesti?” Vaihdettiin nopeasti tiedot ja Tomi kirjoitti piippariviestiä valmiiksi. Laitoin myös Karrille nopean hehkutusviestin: “V** pennatus!!! Päältä w, vaalee.” (oikeampi suunta olis muuten ollut NW – syytän Suunnon minikompassia).

Ennen kuin TK ehti pistää viestin menemään, oli salakavala mitä v* mä just näin? -alien kasvanut aivojen sisällä ylisuuriin mittoihin, ja vääntänyt siyph-kuviosta ns. nuorempi clarina -juovan (siitä vaalean hiekanruskeasta siis, joka kulkee pennarin siiven punaruskean etureunan ja tummien siipisulkien välimaastossa peittareissa). Täh? Ei sellasta lintua oo olemassakaan, jolla olis noi kaikki tuntomerkit. Täh? Siis TÄH? Soitin uudelleen Tomille ja kerroin sekavuuteni. Epäuskoinen ääni vastasi: “Siis mitä?” No niinpä. Rarikotka piippiin ja kotiin itkemään? No ei onneks.

Tuija oli puhelimessa päristessäni plokannut pohjoispuolelta pedon, jota tsekkaili putkella. Yhtäkkiä hän totesi, että tämäkin lintu näyttää aika räikeältä. Action! Lintu putkeen ja saman tien kivi putos sydämeltä niinku pennatus Kurkelan rajavyöhykkeelle (hetkeä myöhemmin) konsanaan – kaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaunis(*) vaalea pennari oli kuin olikin palannut takaisin, ja rundaili nyt sikamegeesti peltojen yllä. Sitä tapittaessamme ohi ajoi hitaasti auto, jota vilkaistessa näytti siltä, että “alan ihmisiähän” siinä menee. Viittoilin taivaalle auton vielä liikkuessa, toinen silmä samaan aikaan kiinni okulaarissa. Ovi aukesi, ja kinttuihin tuli vipinää, kun kolmesta suusta tuli suurin piirtein yhtäaikaisesti ilmoitus katselun kohteesta.

Lintu leijaili tovin taivaalla, kunnes putosi kuin kivi korkealta luotisuoraan alas idän puolella – noustakseen seuranneiden parin tunnin aikana useita kertoja ilmaan, kymmenien bongarien okulaarisilmien ihailtavaksi.

Huh.
Huh.

Ja pakkohan se on todeta: sponde on aina sponde. Ja sponde elis vasta sponde onkin.

Kyä ny kelppa.

/TT

aqupen_nopee1

Käytännös käsittelemätön, joskin rajattu räpsy pennatuksesta alapuolelta. Värimuotoa ei tarvinne hirveesti arvailla. © Totti Toiskallio / kapykaarti.net

(*) lausutaan eteläamerikkalaiseen futisselostustyyliin.

Posted in rarit ja pikkurarit | 1 Comment