Maanantaina 13.5 lähdettiin Pipsan kanssa parin päivän kurssille Koillis-Viroon. Tarkoituksena oli tutustua monipuolisesti luontoon, lähinnä Tallinnasta noin viitisenkymmentä kilometriä itään sijaitsevassa Lahemaan kansallispuistossa, isohkon suomalaisporukan mukana. Pikkuteitä ajellessame saimme ihailla pelloilla uskomatonta hanhimäärää: useita tuhansia valkoposkia (Bra leu), mutta myös valtavasti tundrahanhia (Ans alb) ja joitain metsureita (Ans fab), sekä merihanhia (Ans ans) laidunsi mestoilla. Vähän väliä valtavat parvet olivat lyhyesti lennossa, ikään kuin hakien muuttovirettä. Siellä täällä pelloilla käpytteli myös yksittäisiä kattohaikaroita (Cic cic). Reissulla ei hirveästi ehditty lintuja katselemaan, mutta joitakin suomalaiselle lintuharrastajalle mukavia lajeja ehdittiin kuitenkin opintojen ohella yhyttämään. Aina mukava rastaskerttunen (Acr aru) krahisi Loksan lahden ruovikossa, viitatinttejä (Par pal) ja nakkeleita (Sit eur) kierteli Sagadin kartanon puistossa. Samaisen majoituspaikkamme hulppealta pihalta yhytettiin porukalla kaksi muuttohaukkaa (Fal per), sekä katsastimme tammitikan edellisvuotisen kolon, joskin asukki oli vaihtanut täksi vuodeksi maisemaa.
Reissun todellinen yllätys sattui etsiessämme majavia Altja-Joen maastossa. Liikuimme viidentoista hengen ryhmässä pitkin luontopolkua, kun korviin kantautui nouseva, korkea tihisevä trilli. Samantien ajatus takoi tajuntaan: TULIPÄÄHIPPIÄINEN (REG IGN)! Tulipään laulu oli hyvinkin tuoreessa muistissa viimekesäisen Littoisten veijarin (http://www.kapykaarti.net/tulipaahippiainen-kaarinassa/) ja monien ulkomaan havisten johdosta. Heti perään kuitenkin aloin miettimään, että ei kai näitä täällä pitäisi olla..? Vai pitäisikö, kun kerran tammitikkaa ja viitatinttiäkin, ei helkkari, ei kyl pitäis. Ei ollut lintukirjaa mukana, mutta muistelin tulipään esiintymisalueen ulottuvan jonkin verrankin Viroa etelämmäksi. Pipsan kanssa yritettiin viitottaa lähinnä meitä olleille ryhmäläisille, että tossa laulaa tulipäähippiäinen, laihoin tuloksin. Joku porukasta kuitenkin kysyi, että minkälainen ääni se sitten on. Hain kännykästä ignin äänen, ja joitain kertoja saatiin kuunnella kuorolaulantaa oikean tulipään laulaessa kilpaa nauhoitteen kanssa. Valitettavasti osa porukastamme jatkoi polkua suoraan ignin kohdalle puhuen tietysti äänekkäästi keskenään. Näiden seurauksena näin hippiäisen kokoisen linnun pomppaavan alas oksistojen taakse. Hetken päästä ”oppaamme” jo hoputtikin porukkaa lähtemään bussille päin, kiireisen aikataulumme vuoksi. Voe helkutti, näin jälkiviisaana olisi pitänyt välittömästi skipata maallikkojen ohjeistaminen ignin äänestä ja nauhoittaa saman tien kännykällä dokumentit talteen. Mennyttä mikä mennyttä… Ilmoitin kuitenkin oppaamme kautta jollekkin Viron lintuporukalle tiedon, mutta nämäkin olivat menossa ”tarkastamaan” havaintoa ehkä seuraavana päivänä…
(yhtenäiskoordinaatit mestalle ovat 59.572983; 26.116712, paikka oli luontopolun varrella, jossa oli tiettävästi polun ainoat rappuset)
Jälkeen päin hotlan nettiyhteydellä TK viestitteli, että Tarsigerin sivustojen mukaan Virosta olisi tähän mennessä kirjattu 13 aikaisempaa tulipäähippiäistä. Kuriositeettinä mainittakoon, että Suomesta vastaava tilasto antoi tulipäähippiäisestä 35 havaintoa, ja se omaa suurharvinaisuuden statuksen… Vaikkakin Virossa on huomattavasti vähemmän harvinaisuuksien löytämiseen keskittyneitä orneja kuin Suomessa, oli havainto silti yllättävänkin kova!!!
Loppureissusta nähtiin vielä aikamoinen tapahtuma, kun tarkkailtiin törmäpääsky-yhdyskuntaa (Rip rip) Vihulan kartanon takaisella lammella. Kaksi ripariaa tappeli ilmassa oikein todenteolla, kunnes ne syöksyivät rähistellen veteen. Vielä vedessä niskan päälle päässyt yksilö näytti yrittävän hukuttaa lajitoveriaan, painaen sen päätä veden alle varmaan puolisen minuuttia niin, että höyhenet pöllyivät. Loppujen lopuksi kova kiista päättyi, ja hetken vedessä pulikoinut häviäjäkin pääsi takaisin lentoon, muutamia höyheniä kevyempänä.
Kotiin päästyäni lähetin vielä Estbirdingin sivujen kautta viestiä Viron lintuyhdistykselle, josta vastattiin, että tulipäähippiäis-paikalla oli käyty seuraavana päivänä, mutta lintua ei oltu havaittu. Pyysivät kuitenkin tekemään kaavakkeen, vaikka tuskin menee läpi, kun kuvia tai nauhoitetta ei ehtinyt linnusta ottaa. Sellanen se kuitenkin oli :-)
Kaikenkaikkiaan reissupinnoja parin päivän bussista suoritetun ikkunatiirailun ja pienten kävelyreittien tuloksena kertyi 113.
Torstaiaamuna 9.5. sotkin noin kahdeksan kilsan suoran himasta Kaislasen itärannalle. Paljon perushuttua puuttui ekovuodareista, sillä edellinen pitkä viikonloppu oli tuhrattu jätkien kanssa auton penkeillä istuen ;) Niinpä tilille kilahteli mm. lapasorsaa (Ana cly) ja törmäpääskyä (Rip rip). Korvakäytävä–aivosolut-reittiä availi ruovikko–pajukosta piristellyt naevia (pensassirkkalintu Loc nae), joka ei klassisen selkeällä saundillaan saanut ajatuksia edes hetkellisesti taipumaan teknompaan sävyyn laulavan serkkunsa suuntaan. Luultavasti edeltävänä yönä muutolta pudahtaneen sirkkelin laulubiotooppi olis kyllä moiselle varmasti kelvannut.. Jo viikon päivät paikalla viihtynyt pussitintti (Rem pen) esittäytyi sekin: vinhan ääntelyn perusteella lintu löytyi lentoon pompatessaan ruovikon reunamilta, ja yllätti nousemalla korkeuksiin, lopulta järven vastarannan tuntumassa pisteenä putken kuvasta kadoten! Läänin kiertely kuulunee asiaan, sillä palttiarallaa puolen tunnin kuluttua edustan ruovikko raikui taas remiziä. Lintu löytyikin nyt kotvaksi kaikkien kalliolle saapuneiden nähtäville, kun se keräili edustan rusikosta osmankäämihöttöä riippumattotarpeikseen.
Meikän vuoden ekat ruokokerttuset (Acr sch) räksyttivät myös, mutta aiemmin kuultu ja alueellisesti kova aru ei lähtenyt mukaan leikkiin. Muuton jatkamisellakin spekuloitiin. Kevään ekojen listaani jatkoivat vielä hartsa (harmaasieppo Mus str) ja apus (tervapääsky Apus apus) sitten suuntasin fillarin keulan kohti Toikansuon kakkulointikukkulaa eli entistä kaatopaikkaa.
Toikansuolla oli plätkyttänyt kahluria – lähinnä liroa (Tri gla) ja suokukkoa (Phi pug) – ihan mukavissa määrin aamupäivän aikana, mutta meikän tultua muutto jatkui lähinnä ripotteluna. Varsin maukkaita katseltavia tuollaiset kymmenien ja satojen lintujen suokukkojengitkin kuitenkin ovat! ”Paskasirristä” (lapinsirri Cal tem) napsahti vuodari, ekolistalle tömähtivät (vasta nyt) mm. räystäspääsky (Del urb) ja peke (-nsas-rttu Syl com). Altailla aamummalla pysähtynyt lampiviklo oli jo ottanut hatkat.
Päivän ehdottomasti kovin laji löytyi staijaillessani itätaivaalta. Kun kohti vihtonut ”ruskea vessu” napsahti putken tarkennusalueelle, plörähti suusta huuto ”Haahka!” Vaikka määritys oli alusta asti ihan äspeeällää (selvää pässinlihaa, joskus joltain intin skapparilta opittu termi..), vilahti lyhyen hetken mielessä outo tunne: tämä lajinimi ei kuulu tälle paikalle. Taustalta kuuluikin hetimiten oudoksuvalla äänensävyllä esitetty kysymys ”Ai mitäh?” Eteläisiin suihkinut haahkamamma (Som mol) ohitti kasan lopulta melkoisen nätisti jatkaen ensin Hanhijärven päälle, muttei vastoin odotuksia kelpuuttanut sitä laskeutumispaikakseen, vaan jatkoi siipeilyään kauas SW. Paikalla pidempään staijaillut Vanhapellon Matti muisteli, että edellisestä Toikansuolta nähdystä haahkasta olisi aikaa jopa yli 20 vuotta! Laji on EKLY:ssä selkeästi allihaahkaa kovempi, ja tuurilla kerran aiemmin löytänyt tiensä meikän linsseille – monilta laji uupuu edelleen EKLY-pinnoista. Vajaat puoli tuntia mamman mentyä Lauri V. plokkasi jälkiruoaksi altaille laskeutuneen tuplalimpparipariskunnan (mustapyrstökuiri Lim lim) – mainioita haviksia ropisi!
Hieman myöhemmin Rantasen Paavo pirautti: ”Ootko vielä paskakasalla?” PR:n korviin oli just kantautunut tieto Rantalassa, pari kilsaa Toikansuon eteläpuolella sijaitsevalla peltoalueella, muutamaa tuntia aiemmin nähdystä naarasvesparista! Staijisession jälkeen polkaisin vielä paikalle, mutta lintu oli jo poistunut mestoilta. Käväisin vielä Kaislasella tuijottamassa vastavaloon ja väreilyyn sekä kuuntelemassa pussitintin edelleen aktiivista huuteloa. Sit Vihtolan tyhjien peltojen kautta kotio noin 55 polkukilometriä takana.
Perjantai 10.5. oli viikonlopun ainut jäljellä ollut kokonaan vapaa päivä. Vaikka edellinen päivä ja ääreishuonosti nukuttu yö olivat vetäneet voimat vähemmille, oli se tehtävä nyt jos koskaan: visiitti Kivisaaren tienoille hanhia selaamaan. Hansuja ei liiemmin ole alueelta Tiiraan isketty, vaikka pääluku liikkui Anserien osalta nelinumeroisissa summissa, ja poislähtöpäivät alkoivat olla käsillä.
Aamulla suoritin tieni varmaankin kymmentuhatpäisen lehtokotilolauman läpi Luukkaansalmen sillalle melko turhaan usvakelin staijiin. Ihmeen vähän fillarin renkaissa muuten rutisi, vaikka väylä oli escarcot’a pullollaan. Luukkaalta koukkasin Karhusjärvelle, joka sekin alitti odotusarvot: olin odottanut pääskyjen ja pikkulokkien sumaa, mutta molempien määrät olivat laskettavissa sormin, yhtäkään nakkia tuplaamatta. Höh. Surviaista tai mitä lie oli järven pinta taas piukassa, joten ravinnon puutteesta ei lintujen vähyys johtunut. Rantaruovikon hämyssä pienellä kivellä kökkinyt nuori merimetso (Pha car) oli ehkäpä eksynyt hieman väärille huudeille – ja samalta alkoi tuntua meikäläisestä. Eipä siinä, fillarin selkään taas.
Kukkuroinmäen kohdilta kanavan rannasta nasahti vasta päivän eka vuodari, kun hiljaisena pysytellyt lehtokerttu (Syl bor) hääräili rantapuissa harmaasieppojen (Mus str) seassa. Jälkimmäisiä oli edellinen yö tuonut mukanaan enemmänkin, sillä vasta torstaina vuodariksi tullut laji esittäytyi perjantain aikana yhteensä 7 yksilön voimin. Kivisaaresta löytyi ensin 400-päinen rossicuslauma (metsähanhi Ans fab alalaji rossicus) ja viitisenkymmentä tundraa (-hanhi Ans alb) ja ”takaressusta” abaut tuplasti lisää valkoposkilla (Bra leu) höystettynä. Vaikka väreily ja talojen välistä kuikuilu vähän haittasivatkin, osui jengin etureunasta tuurilla putkeen yksin hengaillut lynoha (Ans bra). Toinen reissun tavoitelajeista (näkemättä jääneen merihanhen lisäksi) puikoissa siis.
Turvekentillä tsekkailimme Salmisen Arin ja Vanhapellon Matin kanssa kohtuullisen runsasta pitkäjalkais- eli kahlaajapopulaa, mutta liejulampsijoita jahdannutta 2kv perenaarasta (muuttohaukka Fal per) kummempaa ei plokkailtu. Tundrahanhia plaaneille siirtyi pelloilta heittoarvioiden minimissään 500.
Uupumus alkoi vetää sipiksi, eikä kuumankostea keli juuri asiaa auttanut. Tuohimäen nurkilta kuului kuitenkin vielä odotettu peltosirkku (Emb hor), jonka alamäki taitaa jatkuvan edelleen.
Himaan.
Lauantai 11.5. alkoi möhnäisenä: reilumpaa sumua, ei siis toiveita muutosta. Herätyskellokin tuli läppäistyä torkulle, mutta aamun ekaksi kohteeksi valikoitui lopulta (taas) Kaislasen itäranta. Salmisen Arikin eksyi paikalle, joten remizin psiiiiy’ttelyt ja nyt ääneen intoutuneen arun (rastaskerttunen Acr aru) raksuttelu kaikuivat komiasti neljään korvaan. Kauden muotiväreihin sonnustaunut pikkulanttukoiras (-lepinkäinen Lan col) heilautti vuodarilistaa – samoin kuin aru. Paikallisesti mukavan luokan havis lienee ollut myös suttukelissä paikallisena hengaillut, rantapuiden latvoja taivutellut ad-tyypin hali (merikotka Hal alb) kapeine mustine pyrstön reunavöineen.
Toikansuon kasan päällä ei kummempia tapahtunut, altaat loistivat perinteisen näköisinä: turkoosinsinisinä ja kahlaajista tyhjinä! Nelisen pekeä rutisi ja jokunen apus muutti. Iltapäivän menotkin odottivat, joten lintupäivä päättyi lyhyeen.
Äiteenpäivä 12.5. valkeni kirkkaampana, niinpä säntäsin lähirantaan – Korkkitehtaanranta Saimaalla – tapittamaan järven- ja taivaanrantoja. Eipä siellä juuri mitään mennyt, reilun tunnin staijisessiolla kasassa oli 13 kuikkaa (Gav arc), 18 mullia (mustalintu Mel nig) ja muutamia serroja (tukkakoskelo Mer ser), joista jälkimmäisistä tosin kuittasin ekovuodarit. Saimaan pullaposketkin (valko- Bra leu) hengailivat kerrostalon nurtsilla kolmin, tosin se pyöräksi jäänyt sai välillä reilummin huutia pariskunnan herralta.
Meikäläisäidin resepsuunille varsinaiseen Suomeen ei tällä kertaa ollut menoa, mutta puolille päivin varattu anopinpäivän lounas Imatralla odotti. Siksi lähimestat olivat poikaa tänäänkin: suunta yllätys yllätys Toikansuolle. Liekö ollut juuri mammanpäivä syynä, mutta kukkulalla ei seissyt vielä ketään. Putki pystyyn, penkki alle ja tapittamaan.
Kotvan kuluttua pohjoispuolelta kaikui korviin ääni: onpa remizimäinen toi punarinnan tai jonkun varoitus taisin puolivillaisesti ajatella. Kun ääni seuraavan kerran kuului, nyt jo vähän lähempää, pomppasin salamana pystyyn tuolilta ja tsekkasin selkäsi taakse: jo toinen lähes metrilleen samoilta jalansijoilta tänä keväänä nyppäämäni ”remitsi” (pussitiainen Rem pen) lensi melko matalalla kasan yli jatkuvasti huudellen! Kun lintu saapui kasan kaakoisreunalla seisovan korkean kuusirivin kohdalle se teki uukkarin ja putosi kuin kivi kuusirivin viereiseen pajuryteikköön. Kaivoin salaman kameran repusta ja lähdin hölkkäämään kohti putoamiskohtaa. Ääni raikui edelleen tuon tuosta pusikosta, joten kaivoin edetessäni kännykän taskusta ja laitoin videon päälle. Kun pistää volat täysille ja korvan kiinni kaiuttimeen, niin remizin ohuen vislauksen voi kuulla heti ensimmäisen rasahduksen jälkeen ja toisen, hieman heikommin kuuluvan tujauksen peipon säkeen perään.
Pitää muuten tähän väliin todeta, että vaikka pussitintti on hyvin pieni otus, ei se lennossakaan todellakaan jää LBJ-asteelle (Little brown job) jos sen kiikarin kenttään saa. Kuten Kaislasella, myös tämän ja edellisen Toikansuon pussitintin pään kuviot ja selän väri ovat suorastaan hypänneet silmille jo kauempaakin.
Just tänään olin kuvitellut vetäväni vain kevyehkön aamuretken, ja vetäissyt vaelluskenkien sijaan jalkaani tossut. Kovin kosteapohjaiselta vaikuttaneen ryteikön jomppailu ei liiemmin houkuttanut ja lintukin oli jo hiljentynyt (vaikeuttaen tietysti sen löytämistä), joten vihelsin pelin poikki ja palasin kukkulalle korvat skarppina. Eipä löytynyt enää uudelleen. Maasto lienis remille varsin sopivaa pusikoineen ja lätäköineen, kunhan osmankäämiä vain jostain löytää. Ei siis liene mahdotonta, että lintu pitäis reviiriä esim. jossain kaivosalueen aitojen sisäpuolella ja olis siten sama kuin huhtikuun puolella näkemäni.
Staijailin vielä kasan länsipuolitse komiasti muuttaneen milvuksen (haarahaukka Mil mig) plakkariin ennen lounaalle lähtöä – siitäkin itse asiassa napsui paikkapinna, meikäläiselle eka Toikansuolta nähty. Perinteisesti milkkareiden esiintyminen tuntuu painottuvan EK:ssa lähemmäs valtakunnanrajaa, kaikki omatkin havikseni ovat tämän linjan itäpuolelta.
Koska aamu oli ollut antoisa ja koska iltapäivän taivas näytti petolinnun ja -staijarin unelmalta, sotkin lounaskeikan jälkeen takaisin kukkulalle. Portin ulkopuolelta löytyi listoille ”naikkareillekin” nasaalillaan vertoja vetävä kultarinta (Hip ict) ja kasan päältä kuului – oudosti varsin karun kaivos-/tehdasalueen sisältä – hapätin (-rmaa-ä-kka Pic can) pyyppäilyä ekovuodariksi asti. Iltapäivästaijin herkimmistä hetkistä vastasi korkeuksista löytynyt, heti ensi metreillä erään ”arvopedon” mieleen tuonut iipee, joka liukui kymmenisen minuuttia länteen (vastavaloon) lyömättä siipiään kertaakaan.. Nice. Muuten taivaalta löytyi kesäisessä kelissä muutamia ruskiksia (ruskosuohaukka Cir aer) ja hihoja (-iri-ukka But but), muttei juuri sen kummempaa. Pari peltosirkkua (Emb hor) muutti mukavasti plusmiikasta pohjoisiin. Rääkkä (Cre cre) huuteli, kuten aamullakin.
Käpyukkojen perinteinen kevätpörähdys käynnistyi tänä vuonna jo torstaina 2.5. klo 04, kun KKa:n Skoda lähti rullaamaan Littoisista kohti itää. Ensimmäisillä pysäreillä Sendari antoi isän kädestä: vapunpäivänä Suomusjärven Omen-krhm!-järvellä kelluneet mustakaulauikut olivat kadonneet, ja samanmoisen tempun oli tehnyt Espoon cantillans. ”Tosimegeestä” aloituksesta huolimatta autossa jaksettiin uumoilla jos jonkinlaisia erikoisuuksia viikonlopulle – paljastettakoon heti alkuun, että puheissa moneen kertaan vilahtanutta käärmekotkaa ei reissun aikana nähty ;)
Kirkas ja tuulinen päivä ei antanut staijareille kummempaa: Kotkasta länsimiehille kuitatun vasetin (-lko-lkä-kka, Den leu) jälkeen siirryttiin Haminan Kirkkojärven torniin, jossa tuiverrussession parhaiksi jäivät kaksi ei-niin-kovin-komeasti ohittanutta muuttohaukkaa (Fal per). Juuri ennen EKLY:n rajaa kuitattiin reissupinnoihin repe (harmaasorsa, Ana str) miehikkäläläiseltä tulvalta ja Ylämaan Väkevällä saatiin nauttia ah-niin-eksoottisen subad merikotkan (Hal alb) katselusta. Lappeenrannan (Vainikkalan) Hiivaniemen peltolätäköiltä linsseille pomppivat muutamat flavat (keltavästäräkki Mot fla) ja pikkutyllit (Cha dub). Kun Haapajärveltä ei mallikkaasta vastavalosta huolimatta (!) löydetty juuri katseltavaa, ajeltiin Kaislasen etelärannan kaltsille. Punasotkanaarasta tiukasti vartioinut, jo pitempään paikalla viihtynyt ruskosotkakoiras (Ayt nyr) kuittautti itsensä KKa:n elislistalle. Lintu ei tuntunut pusoparvissa enää juuri viihtyvän – naaras lienee valittu ja poikamiespäivät ohi. Saas nähdä miten äijän käy. Muiden vessujen muassa viis mukurua (-sta-rkku-ikku Pod aur) kellui Kaislasen laineilla, botte (kaulushaikara Bot ste) puuppaili ja 7 pikkulokkia (Lar min, eiku siis Hyd min) näkyi. Katsauksen jälkeen ajomatkapäivä alkoi olla ohi ja siirtyminen TT:n kämpille lepotilaa havittelemaan tosiasia.
”Ei pari kattokekeä jaksa kovin kauaa lämmittää”
Perjantai 3.5. alkoi niin ikään aamuyöstä. Kello piippaili ylösnousemuksen merkiksi kolmen maissa ja Virolahden Lakakalliolla oltiin auringonnousun aikoihin. Aamun ensi puhteisiin kuului merinäkymien haukkuminen (kukaan meistä ei ollut käynyt paikalla aiemmin) ja sen vastapainoksi kallion ”massapaikaksi” toteaminen: laaja, mantereenkin yllä ulottuva näkymä mahdollistanee suurten summien räknäämisen, mutta tsäänssit maukkaiden pintaliitäjien löytämiseen meren puolelta jäävät luultavasti heikoiksi. Vielä ei suuria summia kuitenkaan ynnäilty, aamun parhaina mm. 5 muuttavaa pikkujoutsenta (Cyg col) ja kaksi männynlatvoissa häärinyttä isokäpylintua (Lox pyt), jotka Lappeenrannan alueella tuntuvat olevan lähes pikkuharvinaisuuksia…
Päivemmällä siirryttiin Vilkkilänturan tsekkauksen (ei juuri ihmeitä) kautta Kurkelan torniin, josta poutapäivän kuriositeeteiksi poimittiin kaksi erillistä kattokekeä (-haikara Cic cic), molemmat pohjoiselta taivaalta, menossa läntisiin suuntiin. Pari subaria (nuolihaukka Fal sub) pyöri paikallisena ja muutama lago (piekana But lag) muutti. Lappeenrannan suuntiin ajeltiin perinteistä reittiä: Väkevänjärveltä poimittiin tällä kertaa kolme paikallista halia (merikotka Hal alb), yksi auki jäänyt haarahaukan näköinen sekä subari. Huisia! Hiivaniemessä saatiin tsekkailla jo kymmenien pääskyjen parvea, josta poimittiinkin riparia (törmäpääsky Rip rip) kaikille vuodariksi ja lätäköillä lätränneitä lirojakin jaksettiin selata, tosin ilman kummempia käänteitä.
Sendari jatkoi poskille läpsimistä vielä tänäänkin: Jo maaliskuussa varasimme lauantaiseen Tornien taistoon itsellemme Parikkalan Pohjanrannan tornin. Tänään, taistoa edeltävänä iltapäivänä tieto kiiri ensin Aallon Jannen ym. tornin edustalta löytämästä tundraviklasta (!!) ja sen jälkeen puukkoa käännettiin vielä illalla pikkuharvinaisuuden, samalta paikalta löytyneen lampiviklon avulla. Näinhän se homma menee, ei siinä mitään, mutta varauksemme huomioon ottaen mahdollisuus ko. laji(e)n spontaaniin löytämiseen olisi ollut enemmän kuin kohtuullinen.. Vali vali! Onnittelut löytäjille hienoista haviksista!
Retkipäivä 2 over and out.
”Spontaanisti paikalla”
Kolmas retkupäivä ja taistopäivä osui lauantaille 4.5. Herätys taas kolmen kieppeillä ja nokka kohti pohjoista. Pikavisiitti Siikalahden patotiellä aamuhämärissä ei antanut korvakarkkia, joten kurvasimme lopulta noin varttia vaille viisi Pohjanrannan tornin parkkikselle. Pieni kahlaajarannan selaus heti alkuun, ja taiston ensimmäiseksi lajiksi kuitattiin 05.00 eilen löytynyt tundravikla (Try sub), joka ruokaili aktiivisesti edustan lietteellä lähietäisyydellä. Kahlureita oli muutenkin mukavasti, mutta stagnaa ei seuroista napattu. Parvien vaihtuvuus oli tosin sitä luokkaa, ettei ko. linnun katoaminen suuremmin ihmetyttänyt. Valkovikloja (Tri neb) lähti pohjoisiin pikkujengeissä aamun aikana yhteensä 114, mustavikloja (Tri ery) muutti 36 ja liroja (Tri gla) nähtiin 71. Kello 06.40 taivaalle pläjähti rannasta hieman isompi liroparvi, jonka seasta KKa plokkasi myös hieman vaaleamman linnun – kiikarin kuvassa lintu paljastui tryngiksi (tundravikla siis), joka paineli lopulta kauas pohjoisiin kadoten, vaikka osa lähteneistä liroista vielä paikalle palasikin.
Alueellisesti mukavan tason lörppösorsakoiras (Ana str) uiskenteli järvellä ja mugava oli myös päivemmällä huudellen paikalliseksi tipahtanut mustapyrstökuiri (Lim lim). Tuplalimu pomppi saavuttuaan vähän väliä taivaalle, mutta asettui loppujen lopuksi aloilleen rantalietettä porailemaan. Jo hiukan ennen limpparin ilmestymistä oli piippari pörissyt Siikalahdelta pohjoiseen tulevasta pomarinasta (pikkukiljukotka Aqu pom), jonka TK lopulta plokitti eteläiseltä taivaalta tulossa kohti. Lintu saatiin määritettyä melko vaivatta, mutta etäisyyden vuoksi pompulla ei päästy kuitenkaan mässäilemään – ilmeisesti toisin kuin eteläisemmällä Tarassiinlahdella – lintu kun viipotti lopulta noin kahdesta miikasta pohjoiseen. Muikea havis silti, kiitokset Siikalahdelle ilmosta!
Taisto vedettiin loppuun rutiinilla ja lajisaldoksi saatiin lopulta 92 lajia. Paljon perushöttöä jäi käsittämättömästi uupumaan listalta: mm. punarinta ja järripeippo loistivat poissaolollaan. Potentiaalia mestassa kyllä oli riittämiin. Lajimäärällä sijoituttiin maakuntakohtaisesti jaetulle toiselle sijalle (1. Siikalahti päätorni 93 lajia, 2. Tarassii ja Pohjanranta 92 lajia, 3. Rautjärvi Simpele vt 82 lajia), koko maan mittakaavassa jaetulle 11. sijalle 20 tornin ollessa lajimääräisesti meitä parempia (torneja mukana yli 330!) ja koko Suomen sisämaan osalta jaetulle toiselle sijalle, neljän sisistornin yllettyä 93:een lajiin. Ihan mainiosti siis!
Taiston jälkeen lähdettiin siilaamaan vielä lähimaastoja mm. jo jonkin aikaa sitten löytyneen, mutta välillä hyvin piilotelleen hutchinsii-alalajin pikkukanukin toivossa. Väsymys vei kuitenkin voiton, eikä kaikkia peltoja jaksettu könytä. Parikkalasta poistuttuamme tärähtikin sitten päivitys ”hutsista” noin kilsan päästä Kanavalammelta, jossa olimme tuijotelleet mm. plusmiikassa keinunutta pikkumilvusta (haarahaukka Mil mig). Släpäti släp!, sanoivat poskiläskit jälleen sendarin käsittelyssä ;) Ei vais, hyviä haviksia oli kertynyt mukavasti ja viime vuosien taistoviikonloput olivat suoneet ehkä liiankin isolla kauhalla spondemukavuuksia kohdalle! Kanavalammelta löytyi vielä koiras heinätavi (Ana que), jollaista ei Pohjanrannasta onnistuttu yhyttämään. Lyhyenläntä Siikalahtistaiji sen sijaan ei juuri uutuuksia enää tarjoillut. Siispä ajelimme melko tyhjää järveä esitelleen Immalanlietteen kautta Lepraan saunaan ja unimaailmaan.
Sunnuntain (5.5.) retkipäivä aloitettiin hieman edellisiä myöhemmin, sillä tulipalokiirettä aamustaijiin ei oikein kukaan enää jaksanut viritellä. Suunnaksi otettiin Konnunsuon seutu, joskin ensin käväistiin hakemassa bojille paikkaelis näkymältään pian umpenevasta Kaislasen itärannan kalliosta. Rusoa ei tihruttamalla löydetty (voi hengailla esim. länsirannalla, jolloin ääreishankala nähdä täältä), mutta tiedossa ollut sotkabongareiden jo reilusti aiemmin löytämä pussitintti (Rem pen) innostui kuin innostuikin ääntelemään kalliolta katsoen pohjoispuolen ruovikkoryteikössä! Pesäpaikkapotentiaalia Kaislasella on lajin osalta vaikka millä mitalla, mutta naaraan olemassaolosta ei ainakaan toistaiseksi ole saatu vahvistusta.. Meille koiraskaan ei suostunut näyttäytymään, mutta tunnusomainen ääni kantautui korviin selkeänä.
Kaislaselta köröteltiin huoltoasema-aamiaisen jälkeen Joutsenon Kivisaareen, jossa keväisestä peltotulvasta ei ollut tietoakaan. Höh. Kotasaaren altaille tullessamme länsipojille jopa rarintapaista näytellyt ukkometso (Tet uro) teki komian ylilennon sormisulat järkysti harittaen koko turvekentän poikki, laskeutuen lopulta eteläreunan männikköön. Kahlaajia ei juurikaan paikalta löytynyt, mukuru (Pod aur) hirnui osmankäämikön reunassa.
Taka-altaan tasalle päästyämme kuului taivaalta ensin liron (Tri gla) ja valkkarin (-viklo Tri neb) ääntä, molempien lajien laskeutuessa – jopa yksilö per laji -määrin – lätäköille. Heti perään lakeudella kaikui kolmeen kertaan kimeämpi ”kiu!” ja lopulta näpsäkkä ja siro stagna (lampiviklo Tri sta) löytyikin putkeen altaan reunalta! Nami nami!, sanoisi eräskin telkkaripersoona, jota nykyisin jotkut kai kutsuvat jopa uutisankkuriksi. Jätimme linnun lopulta paikalle ruokailemaan ja poistuimme kohti Suokumaata ja Konnunsuota.
Suokumaan tulva oli kuihtunut mitättömäksi, eikä paikalla muutamaa pässiä (Gal gal), liroa ja valkovikloa lukuun ottamatta juuri mitään nähtykään. Siispä Konnarin peltotielle. Leppälän puolelta pelloille laskeuduttaessa KKa luetteli päivän toivelajilistalle pyggen ja clangan. Me muut kuittasimme toiveet toteamalla, että jos hyvin käy, näemme suohaukan, joka jää mahdolliseksi sirosuoksi ja kotkan, joka jää rarikotka tai todella kaukainen merikotka -asteelle… Vaan kuinkas sitten kävikään…
Peltotietä körötellessämme huomasimme Anser-hanhia olevan paikalla mukavissa määrin. Yhdestä lentoon nousseesta parvesta TK plokkasikin lopulta lynohan (-hyt-kk-nhi Ans bra) uudeksi retkilajiksi pidennetylle viikonlopulle. Hetken staijiseisoskelun jälkeen uudeksi retkilajiksi plokkautui myös koiras sinisuohaukka (Cir cya) ja jo auton ikkunasta kuultiin peltosirkku (Emb hor). Parisen minuuttia sinisuon katsastushetkestä TK alkoi höpäjämään kummia: ”Hetkinen.. Onkse sinisuo ehtiny jo tonne vai onks toi.. PYGGE!” Lintu saatiin nopeahkosti kaikille putkeen ja komias vanha koiras niittysuohaukka (Cir pyg) piirtyi vähistä yöunista huolimatta ilmeisen pirteille verkkokalvoille, sen läpsytellessä pintaa pitkin läntisiin suuntiin. Linnun nähtiin lopulta katoavan tornin pohjoispuolelle metsän yli jonnekin Karhulan–Kivisaaren suuntiin. Uhhuh, vallan mainio havis vain noin tunnin stagnan jälkeen!
Paikallisen pensastaskun täydellisyyttä hipovien ja allekirjoittaneelle jo lisäsydämenlyöntejä aiheuttaneiden Miliariamatkintojen raikuessa totesin parhaan iskuterän ainakin omalta osaltani jo lässähtäneen lähes heti paikalle saapumisen jälkeen nähdyn pygan myötä. Onneksi muilla riitti vielä silmiä petojen plokkaamiseen: KKa ilmoitti kotvan kuluttua löytäneensä vielä tuossa vaiheessa määrittämättömän kotkan läntiseltä taivaalta. Tujautimme lintua putkilla, mutta se tuntui olevan kovin kaukana määritystä ajatellen. Kotvan kuluttua homma alkoi kuitenkin valjeta: kaksi lintua hännystelevää Corvusta paljastuivat variksiksi, eivätkä korpeiksi – koko antoi siis odottaa jotain hiiiiukan eksoottisempaa kuin merikotkaa! Kotka teki kuitenkin pahannäköisen tempun kadotessaan kaukaisen kuusirivistön taakse matalalla…. mutta vain noustakseen sieltä uudelleen esiin! Tuijotimme onneksi lähestyvää fågelia lopulta noin 40 minuutin ajan sen lorttoillessa peltoalueiden yllä hanhia pellosta nostatellen. Lintu leijaili lähes järkyttävän hienosti suoraan päällemme, tosin tuolloin jo hieman korkeammalla, ja täräytti linsseille uljaan ja upean esiaikuisen clangan (kiljukotka Aquila clanga) tuntomerkit! Toisen siiven puolikuut tosin vilkkuivat tuplana, mutta mitäpä pienistä… ;) Me-le-koes-ta!
Jottei päivä olisi mainiohavisten suhteen jäänyt puolitiehen (;)), plokkasi kotimatkalle lähtenyt 3/4-kaarti vielä Nastolasta tien pielestä kattohaikaran (Cic cic)! TK:n kirjoittaessa piippariviestiä tuli kuitenkin mieleen vielä tarkistaa, oliko alueella satuttu näkemään moista jo aiemmin. Ja kas, viereisessä tornissa lauantaina kisannut porukka oli ajellut samaa tietä abaut varttia aiemmin ja iskenyt ciccen tiedotukseen!
Reissun päätepisteeksi muodostui lopulta poikain Hyvinkäältä (kuulemma satojen muiden tavoin) bointsaama renkaaton kiljuhanhi (Ans ery), joka oli lojunut paikallisessa hanhiparvessa ainakin aamupäivästä alkaen. Loppuarvosana siis pääsi Sendarin alkukankeudesta huolimatta nousemaan koko viikonlopun osalta positiivisen puolelle ;)
